Pakkanen. Nyt vittu oikeesti

Mika, tuo kuivapestävä mörökölli seisoi Helsikiläisen linja-autopysäkin ruosteisen katteen alla kiroten elämäänsä. Kotikylällään hänet oli totuttu näkemään paksussa turkistakissaan ja takapihan supiloukuun jäänyt naapurin rujo kollikissa karvahattunaan aina ensilumen satamisesta leskenlehtien puhkeamiseen. Moinen peli ei Helsingissä vedellyt. Jo Helsinkiin muuttaessaan Mika oli pysähtynyt Uudenmaan rajalla vaihtamaan soveliaammat tamineet ylleen soluttautuakseen joukkoon. Talven tullen samettinen pikkutakki alkoi osoittaa puutteellisen lämmöneristyskykynsä eikä pillifarkkujenkaan alle mahtunut oikein mitään varsinaisesti lämmittävää vaatekertaa. Myös varpaat paleliva Reinoissa mutta niistä ei Mika aikonut luopua. Mika oli hipsteri ja ylpeä siitä.

Jäätävän tihkun piiskatessa Mikan nyt läpimärkiä mutta lumoavia kutreja alkoi koti-ikävä puristaa rintaa, kuin neljä numeroa liian pienet valurautaiset sporttirintaliivit. Mika niisti nenänsä pyyhkien samalla hetki sitten nautitun latten jälkeensä jättämät maskuliiniset viikset. Hän yritti kaikin keinoin olla miettimättä isän vasta teurastamasta kanasta tekemää höyryävää keittoa ja äidin lämmintä syliä. Tuuli tuntui hyytävältä aina nivusissa asti ja Mika manasi päätöstään lähteä juuri tänään commandona liikkeelle. Pakkanen alkoi muodostaa kuurankukkia Mikan silmälaseihin. Mika yritti unohtaa pakkasen kääntämällä mp3 -soittimestaan Joel Hallikaista kovemmalle - se ei toiminut.

Bussi oli taas myöhässä mutta se ei ollut ihme. Helsinkiläiset eivät olleet tottunee ajamaan lumessa sillä viimeinen kunnon talvi oli Etelä-Suomessa koettu noin 10500 -vuotta sitten jääkauden päättyessä. Mika tihrusti muutaman kyyneleen ja hieroi ponnekkaasti sisäreisiään saadakseen veren kiertämään. Töölöläinen minkkiturkkimamseli seurasi uteliaana toimitusta vierestä. Mikalla oli edelleen kylmä ja hän päätti alkaa punnertamaan lämpimikseen. Se auttoi hiukan mutta nyt hänellä oli jano. Kioski oli vieressä mutta linja-auto voisi tulla hetkenä minä hyvänsä. Mika päätti odottaa.

Jano yltyi yltymistään. Mika tunsi olonsa nyt todella tukalaksi. Kioskiin hän ei silti uskaltaisi lähteä. Mikä päätti nuolla jäätä kadunvarren lyhtypylväästä tukahduttaakseen kalvavan janonsa. Kuinka ollakkaan pakkanen teki Mikalle temput ja Mika jäi kielestään ja huulistaan kiinni pylvääseen. Kauhukseen hän huomasi bussin kurvaavan kohti pysäkkiä niin että lumi vain lensi. Mika kirkui raivosta kuin mankeliin kuoleva simpanssieunukki katsellessaan vierestä linja-auton ensin pysähtyvän ja sitten lähtevän taas eteenpäin - ilman häntä.

Kylmyys tolpasta levisi yhä syvemmälle luihin ja ytimiin. Pian Mika menetti tajuntansa. Tilannetta sivusta seuranneet ghettoteinit alkoivat lähestyä häntä uhkaavasti. Mika heräsi siihen, että raavaat kädet painoivat hänet sairasvuoteelle hypotermiapeiton alle. Ohi ajanut poliisipartio oli yllättänyt teinit tajuttomana riisutun Mikan kimpusta spraymaalaus puuhista. Mika menetti uudelleen tajuntansa tuijottaessaan ohi vilistäviä sairaalan kattolamppuja, kun häntä kuljetettiin sulamaan.

Kaikki kaverit luonnollisesti joinaa

Mikalla ei ollut ystäviä, lukuunottamatta paria synnyinseudun hyvänpäiväntuttua, jotka hekin parhaimmillaan vain sietivät Mikaa. Itseasiassa pitkään aikaan Mikan viimeinen ihmiskontakti oli tapahtunut Herttoniemen metroasemalla, jossa Mika oli pitkän poplaritakkinsa alla alastomana hieronut itseään ohikulkevia ihmisiä vasten. Tästäkin harrastuksesta oli metrotunnelin järjestyksenvalvoja tehnyt pikaisen lopun huomattuaan jonkin pilkistävän takin nappien välistä, hiukan navan alapuolelta. Mika hämmästykseksi myös virkavalta oli asettunut järjestyksenvalvojan kanssa samalle linjalle ja ilmoittanut moisen käytöksen olevan tyystin sopimatonta.

Yön yksinäisinä pikkutunteina Mikan alitajunta oli luonut satumaisen paikan, Nallelaakson, jossa kaikki pitivät Mikasta. Mikan paras ystävä olikin Nallelaakson valtias vanha karhuherra TurriMurri, joka aina yöaikaan kestitsi Mikaa mitä ihanimmilla hunajakakkusilla. TurriMurrilla oli myös tytär Melli-orava, jonka täydellisen pyöreää häntää Mika oli aina ihaillut ja halunnut upottaa naamansa siihen. TurriMurri oli kuitenkin kovin tarkka tyttärestään eikä Mika rohjennut suututtaa ystäväänsä.

Räntäsateen valkoiseksi maalaamaa maata ikkunasta katsellessaan Mika sai ajatuksen. Hän järjestäisi kaikille Nallelaakson ystävilleen fantastiset juhlat. Niissä tarjoiltaisiin mehua, jäätelöä, piparkakkuja ja kaikkea muuta hyvää, mitä Mika vain kuvitella osasi. Niinpä Mika ryhtyi heti tuumasta toimeen ja alkoi askarrella kutsukortteja. Kimalleliimaa kului tuubi jos toinenkin, mutta koska kyse oli Mika parhaista ystävistä, hän ei aikonut glitterissä säästellä. Valmiit kortit Mika kantoi Nuuksioon metsän laitaan ja lähetti ne matkaan tuulen mukana. Nallelaaksoon asti ei tavallinen posti tainnut kirjeitä kuljettaakaan.
"Oi voi, kuinka paljon tehtävää minulla vielä onkaan" ajatteli Mika laatiessaan tilausta pitopalvelulle.

Suuri päivä koitti vihdoin ja pitopalvelu saapui paikalle jo anivarhain. Mika avasi oven ja antoi ammattilaisten laittaa koreat juhlapöytänsä viimeisen päälle kuosiin. Pitopalvelun poistuttua Mika katseli vesi kielellä herkkuja täynnä notkuvia pöytiä. Mika kipaisi kylpyhuoneeseen asettelemaan juhlahattunsa vielä viimeisen kerran ennen vieraiden saapumista.

Ilta alkoi hämärtyä Tammisalossa ja pihan lehdettömät puut heittivät aavemaiset varjonsa kohti pihatietä katuvalojen loisteessa. Mika istui yksin pimeässä, kartionmallinen paperinen juhlahattu kallellaan. Viimeinenkin kynttilä katetun pöydän päällä oli sammunut jo hyvän aikaa sitten. Kukaan ei ollut saapunut. Pimeässä huoneessa kuului vain sulan jäätelön pisaroiden satunnainen iskeytyminen vasta puunattuun parkettiin.