Lapintiira, tuo Kemijoen punatulkku räpytteli majesteettisia siipiään liitäessään yli synkkää pihamaata tuijottavan Mikan. Mikan vaaleanpunaiset puputossut olivat tahraantuneet kuraan ja hentoinen vesisade valeli yksinäistä hahmoa autopesulan huuhteluruiskun tavoin. Yö oli laskeutunut Helsingin ylle jo hyvän aikaa sitten ja vuorokausi oli vaihtunut seuraavaan. Kaukaisuudesta kuului ainoastaan auton murtohälyttimen yksinäinen vaikerointi ja horisontissa välkkyivät Roihuvuoren nuorison suosimat valojuovaluodit.
"On se nyt saatana" ajatteli Mika ja tumppasi viimeisen savukkeensa kämmenselkäänsä kuten oli aiemmin päivällä näkemässään lännenelokuvassa todennut tosimiesten toimivan. Rakkulainen käsi oli raskas muistutus siitä, että menossa oli jo päivän kolmas aski. Mika siirtyi takaisin sisätiloihin hiljaa kuin hiiri hiilarittomalla dietillä. Etuoven suljettuaan hän potkaisi kuraiset tohvelinsa eteiseen ja meni pesemään hampaitaan. Vessassa tuijottaessaan kuvajaistaan peilistä, hän totesi näyttävänsä aivan uitetulta kiwi-linnulta. Ajatus huvitti häntä.
Mika pukeutui punaiseen, hiukan lyhyeen yöpaitaansa ja kävi makuulleen. Hän tuijotti kattoon ja pohdiskeli elämäänsä massuaan rapsutellen. "Ei kaikki kai niin huonosti olekaan - huippuvirka suuressa elektroniikkayhtiössä, kaunis koti ja lämpimät muistot virolaisista rakennusmiehistä". Hymynkare suupielessään Mika nukahti viimeisenä ajatuksenaan "Ja huomenaamulla saa taas hinajaa paahtoleivän päällä".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti