Vitun Sabaton Cruise 2024…

Mika oli elänyt säästeliäästi ja onnistunut hankkimaan itselleen liput Sabaton risteilylle, jota hän odotti jo malttamattomana. Sabaton oli Mikan suosikkibändi, mutta koska hän pelkäsi merta ja laivoja retki pelotti häntä. Musiikki oli aina ollut lähellä Mikan sydäntä, itseasiassa jopa siinä määrin, että yhdistettynä hänen herkästi addiktoituvaan luonteeseensa se sai hänet tekemään ihmeellisiä asioita. Esimerkiksi Mikan lapsuudessa hänen vanhempansa lauloivat vaipanvaihtolaulua “Mikki pikkuinen, pylly kakkainen…” aina hänelle vaippaa vaihtaessaan. Tämä kappale oli edelleen yksi Mika lempikappaleista ja hän olikin laittanut sen puhelimeensa perheenjäsenten soittoääneksi. Tämä ei kuitenkaan ollut aivan ongelmatonta. Kerrankin vuosi-pari sitten ollessaan kaupassa ja vanhempien soittaessa hänelle, vahvasti ehdollistunut Mika riisui kappaleen soidessa housunsa ja kellahti selinmakuulle vaipanvaihtoa odottamaan keskellä liukuportaita. Tämä aiheutti merkittävää hässäkkää kaupassa mutta pitkän selittelyn jälkeen episodi oli äärimmäisen huvittava myös ostoskeskuksen järjestyksenvalvojien mielestä. He jopa lupasivat lähettää Mikalle kopion valvontakameran nauhasta. On vähän tunnettu fakta, että 80-luvulla KGB oli tunnistanut Mikan potentiaaliseksi musiikkiohjattavaksi sleeper -agentiksi mutta Kremlin asiakirjojen mukaan hanke hylättiin, koska he eivät onnistuneet löytämään kappaletta johon Mika ei olisi jo ehdollistunut jollakin muulla tavalla.

Risteily alkoi mukavasti vaikka Mikaa jännitti kovin. Kerätäkseen voimia illan keikkaa varten Mika tankkasi buffetissa itsensä täyteen skagen -massaa, kroppkakoreita sekä prinsessakakkua. Päälle hän joi lasin lämmintä maitoa ja meni päiväunille, jotta olisi oikein iskussa h-hetken koittaessa. Illan saapuessa Mika siirtyi laivan keikkapaikalle heti ovien avauduttua. Hän tarkkaili silmä(kin) kovana, kun kalustoa viimeisteltiin lavalla. Parin tunnin kuluttua tila alkoi olla täysi. Mika oli varannut itselleen pöydän läheltä lavaa. “Tästä on sitten helppo käydä tanssaamassa” hän ajatteli.

Valot himmenivät ja spotit lähtivät pyörimään. Savukoneet suhisivat. Hikipisarat helmeilivät Mikan boxereissa. Sitten Sabaton aloitti soitannan. Mika meinasi pyörtyä onnesta. Hän huusi, hihkui ja kirkui. Hän hyppi, tanssi ja pomppi. Taisipa tehdä kärrynpyöränkin. Oi onnea hän ajatteli. Keikka oli Mikan unelmien täyttymys. Tällaista menoa hän ei ollut nähnyt sitten Tommi Läntisen keikan. Vilkkuvalot vilisivät Mikan silmissä hänen pyöriessään Sound of Music -hengessä tanssilattialla.

Keikka oli tulossa päätökseensä Mika aplodeerasi raivokkaasti ja mylvi “Entrecôte, Entrecôte!” pyytäen Sabatonilta vielä yhtä kappaletta. Vaikka bändi ei palannut enää lavalle harmitus haihtui nopeasti sillä mukava tarjoilijatar oli tuonut Mikalle yllätyspihvin… Ehkä lohdutukseksi Mika arveli. Mika söi hyvällä ruokahalulla ja osti bändipaidan sekä nimmaroidun LPn palatessaan takaisin hyttiinsä. Pukeuduttuaan pyjamaansa ja otettuaan nallen kainaloosa hän mietti, että “eihän tämä risteily olekkaan niin pelottavaa” ennen kuin vaipui uneen ja näki ihanaa unta Sabatonista.

Harley-Davidson. Uhka vai mahdollisuus?

 Mika oli viettänyt enemmän tai vähemmän hiljaiseloa viimeiset 10 vuotta. Ura oli vienyt huippuunsa viritetystä myyntitykistä karhukirjeiden postittajaksi. Vapaa-aika kului pääasiassa Roihuvuoren J.Siltavuori säätiön kesäteatteriharjoituksissa. Jo viimeiset kuusi vuotta Mika oli esittänyt Nalle-Puh näytelmässä kuuta sekä kiveä numero 2 kolmannessa näytöksessä. Metodinäyttelijänä hän oli intensiivisesti tutustunut rooliinsa planetariossa sekä edesmenneen Talvivaaran kaivoksen maankaatopaikalla. Kaikki oli mallillaan ja elämä hymyili

...vai hymyilikö. Keski-iän kriisi teki tuloaan. Mika ei ollut nuori enää ja jotakin oli selkeästi tehtävä. Peilistä tuijotti takaisin vanha ja väsynyt joulupukin ja Oiva Lothanderin risteytys. Mika oli kokeillut jo lähes kaikkea: kurkunlohkojen teippausta ympäri kehoa, napalävistystä, vaniliapartavettä, havajipaitaa mutta mikään ei tuntunut tuovan kadotettua nuoruutta takaisin. Edes 1968 Fender Stratin vaihtaminen 2001 vuoden thaimaalaiseen ukuleleen ei tuonut toivottua lopputulosta. Toki olihan uutta kivempi kuskata kaupungilla mutta kaikki sen päästämät äänet olivat aivan paskaa.

Eräänä iltana katsellessaan Prätkähiiriä Mika sai ajatuksen. Nuoruuden huuman voisi saada takaisin ahtautumalla nahka-asuun, tuntemalla tuulen hiuksissaan (joskin lienee syytä huomauttaa, että nykyisellä tukkamuodilla se onnistuisi helpommin heittämällä höyläysjätteet ikkunasta linnuille pesänrakennusmateriaaliksi)  ja pärisemällä ympäri nukkumalähiöitä. Hankesuunnittelun kohteeksi valikoitui Harley-Davidson, vaikka kaikkien Mikan tuntevien keskuudessa yleinen konsensus oli, että Mika vaikutti enemmän Honda GoldWing -mieheltä. 

Mika laskeskeli varallisuuttaan. Päivätyö ja kesäteatteri olivat kerryttäneet säästöpossuun sievoisen summan. Rahoilla saisi maksettua ajo-opetuksen, vakuutukset, käsirahan prätkästä sekä mikä tärkeintä hankittua tasselitupsut stongan päihin sekä siihen kiinnitettävän korin jossa voisi sitten kuljettaa vaikka ostoksia. Ajoasuksi oli jo aiemmin valikoitunut samanlainen haalari kuin Uma Thurmanilla Kill Bill elokuvissa, jonka Mika oli hankkinut talven aikana järjestämäänsä cosplay tapahtumaan. Pandemian vuoksi tapahtuma järjestettiin Mikan kotona ja hän oli ainoa osallistuja. 

Kaikkea tätä illalla pohdiskellessaan Mika sammutti valon, raapi nenäänsä ja käänsi kylkeään. “Tästä tulee jännä kesä” hän sanoin ääneen juuri ennen nukahtamistaan.

Tänään ystävien ja työtovereiden kanssa juhlistaan 26-vuotis taiteilijajuhlaani. Huomenna kun tuo numero tulee täyteen, musta tulee vanha, aikuinen. Rupeen kuunteleen Radio Novaa, syömään aamupalaa ja sijottamaan osakkeisiin. Hyvästi nuoruus.

Juhlavuoden julkaisu:

Niin innoissaa Mika ol' aamulla tovin,
kun silmänsä auki hän sai.
Ootti aulassa paketti jok' suuri ol' kovin,
oli sisältö arvokas kai.

"Mika ponia toivonut pitkään jo oli,
josko nyt jo sais koninsa tuon.
Seisoi vierellä iskä ja katseli Mikaa,
"Tän ryypyn poika sinulle juon."

Mikan hymy ol' kirkas ja naurunsa heleä,
kävi lahjaa hän avaamaan kynsin ja hampain,
Oli paketissa poni kolmijalkainen,
kai hankittu tallista rampain.

Mika ratsunsa selkään salmana kipusi,
oli Mikalle rakkain tuo poni.
Mut ei kyennyt kuin kehää kävelemään,
tuo raajarikkoinen koni.

Mika poninsa selkään kai painava oli,
rutisi ranka ja vikuroi humma.
Mika pihalle John Wayne -asussaan,
sai ratsunsa ihme ja kumma.

Kohti keskustaa kaksikko kulkunsa suuntas,
katsoi ihmiset - silmiään hiero.
Mutta rutina yltyi aina vaan,
oli ranka tuo konin niin kiero.

Mika humpsahti katuun ja kasomaan jäi,
mitä oikein tapahtui.
Sätki maassa poni - veti viimesiään,
kun Mikan alle luhistui.

Joutui liimatehtaalle soittamaan,
Mika kyydin ratsulleen varresta tien.
Pian saapuikin miehet autollaan,
"Tän raadonko tästä nyt vien?"

Mika kyyneleit pyyhki ja vapisi,
ei elämässään toivonkaan häivää.
Vaan huomas hän kotiin päästyään,
luki blogissa "Ihan vitun hyvää syntymäpäivää!!!!!"

Pakko tuulettaa. Hyi helvetti oikeesti. Ei tääl pysty olee. Perkeleen vähähiilarinen ruokavalio. Nyt ymmärrän miks biojäte haisee niin pahalle... nää perkeleen salaatinlehdet mätänee mun sisällä!

Mika oli päättänyt palata juurilleen, joskin keskellä Helsinkiä - luettuaan rautatieasemalla kirjakioskissa pokkarin takakannesta henkilökohtaisen hiilijalanjäljen vaikutuksista ilmastonmuutokseen. Kyynel vierähti Mikan poskea pitkin hänen muistellessaan kotiseutunsa lainehtivia viljavainioita ja naapurin isännän Massey Fergusonin ylvästä jylinää. Nyt oli tullut aika tuoda pala kotia tähänkin betoniviidakkoon.

Kotiin päästyään Mika luki vielä Suomi24:stä lisää vinkkejä urbaanin biodynaamisen viljelyn alkeista. Suureksi hämmästyksekseen Mika sai selville, että lannoitteilla ja torjunta-aineilla saattoi olla haittavaikutuksia, eivätkä ne ilmeisesti olleet edes kovin ympäristöystävällisiä. Torjunta-aineet olivat tulleet hänelle tutuksi jo kotipuolessa, sillä lapsuutensa kesistä Mika muisti virkistävät suihkut, joita oli mahdollisuus ottaa kahdesti kuussa pitäjän lentäjä-ässän levittäessä Molluskisidia läheisille pelloille. Ilmeisesti juuri tästä syystä Mikan selkään oli alkanut vanhemmiten kasvaa krokotiilimaista nahkaa ja hän oli huomannut hohtavansa satunnaisesti pimeässä.

Kuitenkin, koska Suomi24:n keskustelijoiden terävää asiantuntemusta ei käynyt kieltäminen Mika päätti käynnistää projektinsa täysin luonnon ehdoilla. Ikäväkseen Mika sai huomata, että lähistöllä ei sijainnut yhtään sika- tai siipikarjatilaa, joka olisi ollut valmis toimittamaan sontaa hänen lähiölukaaliinsa. Toisaalta luomulannoitteen kuljettaminen kotipuolesta olisi tullut järjettömän kalliiksi ja lisäksi se olisi kasvattanut suunnattomasti hänen hankkeensa luonnolle aiheuttamaa rasitusta. Niimpä Mika päätti tuottaa lannoitteensa itse.

Mika tilasi asuntoonsa 40 kuutiota multaa, säkillisen ituperunoita, vehnää, porkkanan (sekä tummelia sen sovittamista varten) ja alkoi varastoida "lantaansa" etupihalle rakentamassaan kompostissa. Kompostin hän joutui tosin siirtämään takaisin asuntoonsa naapureiden painostuksesta. Aloittaessaan kyntöhommat Mika muisti Väinä Linnan kuolemattomat sanat; "Alussa oli vasta laitettu parketti, kuokka ja Mika".

Viikkojen kuluessa Mika seurasi lumoutuneena "kupeittensa hedelmän" erinomaisia tulosia seisoessaan sänkynsä vierellä ja tunnustellessaan multaa varpaidensa välissä. Mika blogasi ahkerasti projektinsa saavutuksista ja olipa hän laittanut myös live-web-cam -palvelun pystyyn, jotta muutkin kiinnostuneet voisivat sitä seurata. Muutamat suurilta lannoiteyhtiöiltä tulleet työpaikkatarjoukset oli Mika joutunut kohteliaasti hylkäämään, sillä edes hän ei voinut tuottaa tavaraa samaan tahtiin kuin miljoonapäinen kanalauma. Silti Mikaa edelleen kutkutteli ajatus omat tuotemerkin saamisesta.

Maaliskuun keväisenä aamuna Mikan oveen koputettiin. Mika riensi avaamaan ja törmäsi yllätyksekseen joukkoon kunnan terveysviranomaisia, jotka olivat onnistuneet jäljittämään Tammisalon mystisen vedenlaadun heikentymisen alkupisteen. Lisäksi lähiseudun kala-, lintu- ja jyrsijäkannat olivat alkaneet huveta räjähdysmäisesti. Tarkemmissa mittauksissa paljastui, että Mikan asunto vastasi päästöiltään keskikokoista navettaa. Tämän seurauksena Mika joutui katselemaan tippa linssissä(kin), kun armeijan suojelukomppanian jääkärit repivät hänen kasvinsa juurineen ja eristivät alueen. Heinähattu kallellan hän tuijotti haikeana viimeisen paikalta poistuvan rekan perään ja potkaisi hengitysvaikeuksista kärsivän päästäisen pois tieltään palatessaan autioon kotiinsa, jossa yksinäinen suojelumies huiski viimeisiä atomeita havuilla kohti ikkunaluukkua.    

Hotellilla odottelen Backyard Babiesin Nickeä haastatteluun. Metkaa olla hienostohotellin loungessa radio rock hupparissa, maastohousuissa ja maihareissa. Ihmiset tuijottaa.

Mika oli päättänyt kerätä rohkeutensa ja lähteä katsomaan pitkäaikaista idoliaan Nickeä ihan livenä. Soluttautuakseen tavallisten kuolevaisten joukkoon Mika oli valinnut huomaamattoman asun. Tähän päätökseen hänet oli ajanut oikeastaan kaksi eri syytä. Ensiksi Mika oli aloittanut päivätyönsä rinnalla radiotoimittajan uran, joka oli heti ottanut ilmaa siipiensä alle ja kerännyt hänelle uskollisen fanijoukon. Mika uskoi tämän johtuvan hänen uskomattomista verbaalisista lahjoistaan. Olihan hän jo kerran miltei voittanut erään autistisen katusoittajan väittelyssä. Toisekseen Nickellä oli edelleen voimassa oleva lähestymiskielto Mikaa kohtaan. Jo vuosien ajan Mika oli lähetellyt hänelle rivon puoleisia rakkauskirjeitä sekä kuvia, joissa Mika oli Photoshopannut oman naamansa kuuluisien jääkiekkosankareiden vartaloihin.

Hissin ovet avautuivat pienen kilahduksen säestämänä ja Mika näki ensikertaa idolinsa livenä. Mika tuli vähän. Mika yritti alahuultaan purren estää kehoaan vapisemasta kuin haavanlehti. Viimeinen nopea vilkaisu peiliin varmisti goottihenkisen meikin olevan vielä kuosissaan. Mika oli valmis. Mika alkoi lähestyä ihastustaan hitain ja varmoin askelin kuin Dressmanin mainoksessa. Hänen hermonsa eivät enää kestäneet vaan askelten tahti alkoi tahattomasti tihetä. Lopulta Mika huomasi jo juoksevansa tavoitteenaan vain päästä mojauttamaan mojova suukko idolinsa poskelle.

Kuului tömäys ja Mika huomasi makaavansa maassa. Haukansilmäiset paljaaksiajeltuja harmaakarhuja muistuttavat turvamiehet olivat taklanneet hänet maahan. Mika tunsi kylmän pistoolin piipun painuvan niskaansa vasten. Aina rajuista otteista pitänyt Mika tuli hiukan lisää.

Mika hikoili kuin jouluinen liharuoka paistopussissan, kun jykevät poliisin kädet tarttuivat häneen. Oliko tämä hänen onnenpäivänsä. Batistini bokserit olivat jo liimautuneet tiukasti hänen vartaloonsa, kun häntä lähdettiin retuuttamaan kohti koppiautoa. Mika heitti viimeisen haikean katseen kohti idoliaan auton ovien sulkeutuessa hänen silmiensä edessä. Mika uskoi nyt vakaasti rakkauteen ensi silmäyksellä.

Pakkanen. Nyt vittu oikeesti

Mika, tuo kuivapestävä mörökölli seisoi Helsikiläisen linja-autopysäkin ruosteisen katteen alla kiroten elämäänsä. Kotikylällään hänet oli totuttu näkemään paksussa turkistakissaan ja takapihan supiloukuun jäänyt naapurin rujo kollikissa karvahattunaan aina ensilumen satamisesta leskenlehtien puhkeamiseen. Moinen peli ei Helsingissä vedellyt. Jo Helsinkiin muuttaessaan Mika oli pysähtynyt Uudenmaan rajalla vaihtamaan soveliaammat tamineet ylleen soluttautuakseen joukkoon. Talven tullen samettinen pikkutakki alkoi osoittaa puutteellisen lämmöneristyskykynsä eikä pillifarkkujenkaan alle mahtunut oikein mitään varsinaisesti lämmittävää vaatekertaa. Myös varpaat paleliva Reinoissa mutta niistä ei Mika aikonut luopua. Mika oli hipsteri ja ylpeä siitä.

Jäätävän tihkun piiskatessa Mikan nyt läpimärkiä mutta lumoavia kutreja alkoi koti-ikävä puristaa rintaa, kuin neljä numeroa liian pienet valurautaiset sporttirintaliivit. Mika niisti nenänsä pyyhkien samalla hetki sitten nautitun latten jälkeensä jättämät maskuliiniset viikset. Hän yritti kaikin keinoin olla miettimättä isän vasta teurastamasta kanasta tekemää höyryävää keittoa ja äidin lämmintä syliä. Tuuli tuntui hyytävältä aina nivusissa asti ja Mika manasi päätöstään lähteä juuri tänään commandona liikkeelle. Pakkanen alkoi muodostaa kuurankukkia Mikan silmälaseihin. Mika yritti unohtaa pakkasen kääntämällä mp3 -soittimestaan Joel Hallikaista kovemmalle - se ei toiminut.

Bussi oli taas myöhässä mutta se ei ollut ihme. Helsinkiläiset eivät olleet tottunee ajamaan lumessa sillä viimeinen kunnon talvi oli Etelä-Suomessa koettu noin 10500 -vuotta sitten jääkauden päättyessä. Mika tihrusti muutaman kyyneleen ja hieroi ponnekkaasti sisäreisiään saadakseen veren kiertämään. Töölöläinen minkkiturkkimamseli seurasi uteliaana toimitusta vierestä. Mikalla oli edelleen kylmä ja hän päätti alkaa punnertamaan lämpimikseen. Se auttoi hiukan mutta nyt hänellä oli jano. Kioski oli vieressä mutta linja-auto voisi tulla hetkenä minä hyvänsä. Mika päätti odottaa.

Jano yltyi yltymistään. Mika tunsi olonsa nyt todella tukalaksi. Kioskiin hän ei silti uskaltaisi lähteä. Mikä päätti nuolla jäätä kadunvarren lyhtypylväästä tukahduttaakseen kalvavan janonsa. Kuinka ollakkaan pakkanen teki Mikalle temput ja Mika jäi kielestään ja huulistaan kiinni pylvääseen. Kauhukseen hän huomasi bussin kurvaavan kohti pysäkkiä niin että lumi vain lensi. Mika kirkui raivosta kuin mankeliin kuoleva simpanssieunukki katsellessaan vierestä linja-auton ensin pysähtyvän ja sitten lähtevän taas eteenpäin - ilman häntä.

Kylmyys tolpasta levisi yhä syvemmälle luihin ja ytimiin. Pian Mika menetti tajuntansa. Tilannetta sivusta seuranneet ghettoteinit alkoivat lähestyä häntä uhkaavasti. Mika heräsi siihen, että raavaat kädet painoivat hänet sairasvuoteelle hypotermiapeiton alle. Ohi ajanut poliisipartio oli yllättänyt teinit tajuttomana riisutun Mikan kimpusta spraymaalaus puuhista. Mika menetti uudelleen tajuntansa tuijottaessaan ohi vilistäviä sairaalan kattolamppuja, kun häntä kuljetettiin sulamaan.

Kaikki kaverit luonnollisesti joinaa

Mikalla ei ollut ystäviä, lukuunottamatta paria synnyinseudun hyvänpäiväntuttua, jotka hekin parhaimmillaan vain sietivät Mikaa. Itseasiassa pitkään aikaan Mikan viimeinen ihmiskontakti oli tapahtunut Herttoniemen metroasemalla, jossa Mika oli pitkän poplaritakkinsa alla alastomana hieronut itseään ohikulkevia ihmisiä vasten. Tästäkin harrastuksesta oli metrotunnelin järjestyksenvalvoja tehnyt pikaisen lopun huomattuaan jonkin pilkistävän takin nappien välistä, hiukan navan alapuolelta. Mika hämmästykseksi myös virkavalta oli asettunut järjestyksenvalvojan kanssa samalle linjalle ja ilmoittanut moisen käytöksen olevan tyystin sopimatonta.

Yön yksinäisinä pikkutunteina Mikan alitajunta oli luonut satumaisen paikan, Nallelaakson, jossa kaikki pitivät Mikasta. Mikan paras ystävä olikin Nallelaakson valtias vanha karhuherra TurriMurri, joka aina yöaikaan kestitsi Mikaa mitä ihanimmilla hunajakakkusilla. TurriMurrilla oli myös tytär Melli-orava, jonka täydellisen pyöreää häntää Mika oli aina ihaillut ja halunnut upottaa naamansa siihen. TurriMurri oli kuitenkin kovin tarkka tyttärestään eikä Mika rohjennut suututtaa ystäväänsä.

Räntäsateen valkoiseksi maalaamaa maata ikkunasta katsellessaan Mika sai ajatuksen. Hän järjestäisi kaikille Nallelaakson ystävilleen fantastiset juhlat. Niissä tarjoiltaisiin mehua, jäätelöä, piparkakkuja ja kaikkea muuta hyvää, mitä Mika vain kuvitella osasi. Niinpä Mika ryhtyi heti tuumasta toimeen ja alkoi askarrella kutsukortteja. Kimalleliimaa kului tuubi jos toinenkin, mutta koska kyse oli Mika parhaista ystävistä, hän ei aikonut glitterissä säästellä. Valmiit kortit Mika kantoi Nuuksioon metsän laitaan ja lähetti ne matkaan tuulen mukana. Nallelaaksoon asti ei tavallinen posti tainnut kirjeitä kuljettaakaan.
"Oi voi, kuinka paljon tehtävää minulla vielä onkaan" ajatteli Mika laatiessaan tilausta pitopalvelulle.

Suuri päivä koitti vihdoin ja pitopalvelu saapui paikalle jo anivarhain. Mika avasi oven ja antoi ammattilaisten laittaa koreat juhlapöytänsä viimeisen päälle kuosiin. Pitopalvelun poistuttua Mika katseli vesi kielellä herkkuja täynnä notkuvia pöytiä. Mika kipaisi kylpyhuoneeseen asettelemaan juhlahattunsa vielä viimeisen kerran ennen vieraiden saapumista.

Ilta alkoi hämärtyä Tammisalossa ja pihan lehdettömät puut heittivät aavemaiset varjonsa kohti pihatietä katuvalojen loisteessa. Mika istui yksin pimeässä, kartionmallinen paperinen juhlahattu kallellaan. Viimeinenkin kynttilä katetun pöydän päällä oli sammunut jo hyvän aikaa sitten. Kukaan ei ollut saapunut. Pimeässä huoneessa kuului vain sulan jäätelön pisaroiden satunnainen iskeytyminen vasta puunattuun parkettiin.